Tätä voisin jatkaa loputtomiin. Kaikkien kokemuksista löytyy myös ennennäkemättömiä ja samalla sekaisen oloisia tunteita. Näin kävi myös vanhalle ystävälleni. Hän kuuli setänsä menehtyneen syöpään, eikä osannut mitenkään reagoida tähän tietoon, koska he eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen. Juhalle soitettiin ja kerrottiin lepoon laskemisesta ja muistotilaisuudesta. Juha otti asian hyvin vastaan, eikä häntä asain rauhattomuus ja synkkyys lannistanut.
Musta kuosi imi lähes tulkoon kaiken viimeisenkin valon mitä huonokelisenä syystalvena oli. Matka taittui nopeasti autolla, eikä vieläkään Juha tuntenut minkäänlaista ikävää. Hän nousi autosta ylös ja samalla tarttui se T-luu pihvin kokoinen pala kurkkuun. Hiljaisuus ja värjöttävä ilmapiiri hautausmaalla antoi osviittaa tulevasta. Juha ei ei nähnyt ympärillä mitään mitään muuta, kuin surua ja kaipausta.
Seremonia alkoi siitä, kun kanttori aloitti soittamisen synkällä virrellä. Juhan silmät vetistyivät. Tyynestä tulikin yht' äkkiä myrsky. Papin puheen aikainen niiskutus ympäri kappelia toi kammottavan ja kuolettavan fiiliksen. Juhan suusta tuli hiljainen mietelause: "Miten joku jota ei koskaan ajattele, voi saada lähtiessään aikaiseksi tällaisen olotilan?"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
No voi tyhmä Markus kun mun piti kanssa kirjoittaa samasta aiheesta. ; (
Tykkäsin aiheesta kovasti. Toi on niin totta, ihmisiä kuolee joka ainut päivä, mut sit jos menee kirkkoon yhden takia ni alkaa itkettää. Kai se on ku kuolema on sit niin läsnä sillon. Vaikka mitä itkettävää kuolemassa ylipäänsä on? Siis just se et josson joku kaveri kuollu ni itkee siks kun menetti jotain. Onko se pelkoa siitä että ittekki voi menettää koko elämän yks kaks?
Lähetä kommentti